Blogi: Ote koronapäiväkirjasta – Haluan töihin! Haluan ravintoloihin!

Karoliina Kaihovirta pohtii toisaalta alan ja toisaalta omaa rooliaan yhteiskunnan tukipilarina ja kiittää pienipalkkaisia hoitajia uhrautumisesta meidän jokaisen terveyden ja hengen puolesta.

En-tiedä-kuinka-mones-päivä-kotona. Näin vain tuli päivä, että olen lomautettuna. Ravintola-alalta, jonka ajattelin olevan ala, jossa AINA on töitä eikä työttömyydestä tarvitse huolehtia. Samalta alalta, jolta ajattelin, että mitäpä sitä turhia liiton jäsenmaksuja makselemaan, koska kyllä töitä tekijälle riittää. Näin vain tuli tämä päivä, että ei riittänyt.  

Välillä sitä miettii kaiken tämän tarpeellisuutta. Onko oikeasti välttämätöntä sulkea koko maa pikkunuhan takia? Miten ihmisen järkikään enää kestää tätä sosiaalista eristystä? Kumpi on pienempi paha menettää: henkinen vai fyysinen terveys? Enhän minä ole riskiryhmää? Eikä perheeni. Miksi meidän pitää olla kotona, menettää ansiotulot sekä sosiaalinen elämä? Haluan töihin. Haluan ravintoloihin. Haluan baariin. Haluan festareille. Haluan istua ystävien kanssa samassa huoneessa ja juoda viiniä, nauraa ja puhua Aikuisten Juttuja. Haluan välittää siltä, miltä näytän enkä pukeutua en-tiedä-kuinka-monetta-päivää verkkareihin ja huppariin. Ties koska hiuksetkin harjasin. Ehkä viime viikolla?

Onko tässä alassa mitään järkeä? Kenet minä pelastan?

Sitten sitä kaiken haluamisen lomassa tulee lukeneeksi artikkelin. Artikkelissa kerrotaan tähän mennessä koronaan menehtyneistä ihmisistä. Jonkun isästä ja äidistä. Jonkun lapsesta. Jonkun siskosta. Työkaverista. Ystävistä. Osa ihan perusterveitä. Yhtenä päivänä juhlimassa ravintolassa. Viikon päästä poissa. Ikuisesti. Nopeasti se haluaminen loppuu ja järki astuu kuvioihin. Pysytään nyt vain v*ttu täällä kotona. Juodaan viiniä ja soitetaan videopuhelu ystävälle. Kestetään lasten kotikoulu ja se, ettei ne ole hetkeäkään hiljaa. Edes unissaan. Kestetään ne viisivuotiaan loputtomat pieru-kakka-pissa-vitsit.  Kestetään pyykkikasat ja lattialla lojuvat lelut. Jopa ne ärsyttävät legot jalat alla. Kestetään puolison naamaa, vaikka sen jutut onkin välillä ärsyttäviä. Ainakin me olemme täällä. Terveinä. Ehjinä.

On sitä ehtinyt miettiä tämän alan tarpeellisuuttakin. Siinä, kun hoitoalalla olevat ystävät pelastavat maailmaa, tekevät minimipalkalla pitkää päivää ja kannattelevat tätä yhteiskuntaa kaikin voimin pystyssä, mitä minä teen? Mitä hyötyä minusta on tarjoilemassa ruokaa tai laskemassa hanasta olutta? Onko tässä alassa mitään järkeä? Kenet minä pelastan?

Olen mukana tarjoamassa hengähdyshetkiä arjesta.

Vastaus itselleni: Minä pelastan sosiaalisen elämän. Sitten, kun tästä selvitään, saan olla mukana tarjoamassa ihmisille sen paikan, jota meillä on ikävä. Sen paikan, jossa kuunnella elävää musiikkia eturivissä. Sen paikan, jossa ruoka on muutakin kuin ainaista makaronilaatikkoa ja jauhelihakastiketta sekä perunamuusia. Sen paikan, jossa tavata ystäviä viinilasillisen äärellä. Sen paikan, jossa ei aina tarvitse itse olla täyttämässä ja tyhjentämässä astianpesukonetta. Paikan tanssia niin että seuraavanakin päivänä jalat ovat muhjua. Olen mukana tarjoamassa hengähdyshetkiä arjesta.

Pysytään kotona. Kirosanalla tai ilman. Pysytään terveinä. Tämän kaiken jälkeen ovat hengähdyshetket meille tarpeen.

Ps. Hoitoalan ihmiset. Kiitos.

Kirjoittaja työskentelee porvoolaisen Bistro Sinnen myynnissä ja markkinoinnissa.