Cocktails & Dreams

Kukapa ei muistaisi tuota neonlamppua Tom Cruisen elokuvassa Cocktail (1988). Ravintolat ja baarit ovat suuri osa elämäntyyliämme. Nyt kun ne ovat kiinni, on aikaa katsoa leffoja viihteeksi, inspiraatioksi, nostalgiaksi, todellisuuden pakenemiseksi mutta myös opiksi.

Alkoholia, ravintolaelämää, asiakkuutta, sidosryhmiä ja juhlia sisältäviä elokuvia on aika paljon, osa on jopa onnistunut vaikuttamaan monien ura- tai juomavalintoihin. Moni elokuva käsittelee myös päihderiippuvuutta ja huumeita draaman kannalta, mutta nyt keskitymme piristäviin leffoihin, joten muistiinpanovälineet esiin.

Käsi ylös kuka ei tiedä miten tehdään vodka martini? James Bond teki legendaarisen tilauksen jo ensimmäisessä Dr. No -elokuvassa (1962). Ja juohan hän vuosien varrella muutakin. Voisiko joku tehdä tunnin kollaasin kaikkien Bond-elokuvien baarikohtauksista, tai kahden. Joka tapauksessa elokuvat purevat edelleen paremmin, kun pukeutuu kotonakin juhlavaatteisiin ja sekoittaa itselleen martinin tai avaa pullon samppanjaa vuodelta -59.

Puku päällä olisi hyvä katsoa myös Casablanca (1942), missä Humphrey Bogart isännöi kosmopoliitissa Rick’s Cafessa. Perään voi tutustua muihinkin herran tähdittämiin elokuviin, kannattaa.

Lost in translation (2003) kiinnostaa pienieleisessä tyylikkyydessään, ja jos Tokioon asti lähtee, niin kenen kyläilylistalla ei vielä ole Hyatt-hotellin kattobaari?

Klassikkohengessä on tehty myös Johnny Depp -elokuva Rum diary (2011). Fear and loathing in Las Vegas (1998) esittelee Hunter S. Thompsonin psykedeelistä maailmaa. Kuuluisa baarikärpänen Charles Bukowski on pääosissa elokuvassa Barfly (1987). Steve Buscemin Trees lounge (1996) keskittyy kanta-asiakkaiden baarikeskusteluihin, kuten myös Jim Jarmushin Coffee and Cigarettes (2003). Big Lebowskissa (1998) ei juurikaan vietetä aikaa baareissa, mutta Valkovenäläinen koki globaalin renessanssin elokuvan ansiosta.  

Aika monet vinkkaamani leffat ovat keränneet enemmän huonoimpien elokuvien Razzie-palkintoja kuin mitään muuta, mutta silti monet nauttivat kulttisuosiota. Sitäpaitsi voihan sitä välillä katsoa hömppääkin. St. Elmo’s Fire (1985), Cocktail (1988), Coyote Ugly (2000), In the weeds (2000), Birdcage (1996), Roadhouse (1989) ja Waiting (2005) sijoitetaan tähän kategoriaan. Überhömpän ystäville A night at the Roxbury (1998), Beerfest (2006) ja Road trip: Beer Pong (2009) ovat merkkiteoksia omassa sarjassaan.

Aika monet vinkkaamani leffat ovat keränneet enemmän huonoimpien elokuvien Razzie-palkintoja kuin mitään muuta, mutta silti monet nauttivat kulttisuosiota."

TV-sarjaparhaimmistoa on 11 vuotta jatkunut Cheers (1982), joka kuvattiin yksinomaan bostonilaisbaarissa. Satuin joskus löytämään sarjan Mixology (2013), joka on hauska komedia pojista ja tytöistä sekä heidän ongelmistaan yökerhoillan aikana. Oz and James drink to Britain (2009) on viihdyttävä road trip ympäri Englantia. Viinikirjailija Oz Clarke ja Top gear-isäntä James May etsivät valtakunnan identiteettiä juomista. Laitetaan tähän nyt vielä Men behaving badly (1992), joka on englantilaisen Lad-kulttuurin majakka. 

Englannin identiteetti voi löytyä pubista. Withnail & I (1987), The world’s End (2013), Grabbers (2012), Angel’s share (2012) ja Trainspotting (1996) ovat ainakin jotain pubeista löytäneet.

Glamouria kaipaavat voivat kääntyä ohjaaja Baz Luhrmannin puoleen. Moulin Rouge (2001) ja Great Gatsby (2013) ihastuttavat värikkäällä ja modernilla otteellaan. Di Caprio ei sylje lasiin Wolf of wall street (2013) -leffassakaan, saati Tarantinon Once upon a time... in Hollywoodissa (2019). Kannattaa misata Margarita- ja Whisky sour -tarpeet. Tarantinon From dusk til dawn (1996) puolestaan esittelee hurjan houkuttelevan yökerhon, joka sitten osoittautuu liian hyväksi ollakseen totta.

Jos ei jalkaa vielä vipata, niin katso Travoltan Saturday night fever (1977) tai Staying alive( 1983). Studio 54 (1998) kuvittaa hurjan yökerhon parhaita päiviä. Limelight (2011) puolestaan dokumentoi New Yorkin yökerhon elämää 80-luvulla. Last days of disco (1998) keskittyy enemmän ihmissuhteisiin yökerhon pauloissa.

24 hour party people (2002) ja Human traffic (1999) tutustuttavat katsojan elektronisen ja technomusiikin alkuvaiheisiin Englannissa. It’s all gone, Pete Tong (2004) seuraa kuuroutuvan dj:n edesottamuksia baleaareilla. Saksalaiset Berlin bouncer (2019) ja Feiern eli Don’t forget to go home (2006) dokumentoivat Berliinin maailmankuulua klubiskeneä. Pariisin rave-kulttuuria puolestaan kuvaa Eden (2014), jossa seurataan nousevan dj:n edesottamuksia Pariisin ja New Yorkin välillä.

Oletteko te muut ilta- ja yötyöntekijät jo huomanneet, että jos ulkoilee keskiyön aikaan, ei tarvitse hirveästi olla huolissaan vastaantulijoista. Ja jos vaikka Saturday night fever inspiroi, voi huoletta tanssia ilman että kukaan arvostelee!

Kirjoittaja toimii ammattilaisena Zurichissa. Aiempina kausina hän on edustanut Helsingin ohella Kööpenhaminan, Lontoon ja Pietarin ravintoloissa.