Huonosti tunnistettu, kivulias ja totaalisen välttämätön häpeä

Häpeä on tiukasti ihmisluontoon kudottu tunne, joka syttyy arvottomuuden kokemuksesta ja kohdatuksi tulemisen puutteesta. Toisen häpäiseminen on helppoa, pelkkä työkaverin ladattu katse riittää. Vaikka häpeä saa ihmisen ylisuorittamaan ja masentumaan, sopivasti säännösteltynä se saa yhteisön jäsenet olemaan ihmisiksi.

Minna Martin.

Kun ihminen syntyy, hän ei tunne häpeää tai syyllisyyttä. Työikään päästyään lähes jokainen meistä on päässyt tai pikemminkin joutunut kokemaan, miltä tuntuu kun häpeä pyyhkäisee yli. Professori Brené Brownin mukaan häpeän voi tiivistää kahteen lauseeseen: ”et ole tarpeeksi hyvä” ja ”kuka oikein luulet olevasi?”

Vastasyntynyt ei häpeä, koska ei tiedä olevansa erillinen vanhemmastaan – kyseessä on siis vahvasti sosiaalinen tunne. Tutkimuksissa on havaittu, että jo kolmekuukautinen vauva kokee voimakasta ahdistusta ja häpeää, kun kontakti omaan hoitajaan estyy. Jos vanhempi on esimerkiksi paljon poissa, äärimmäisen väsynyt tai masentunut, vauvan aloitteet saattavat jäädä huomiotta.

Häpeä on tunteista kenties kivuliain, ja pitkittyneenä sillä on todettu olevan yhteys masennukseen ja päihdeongelmiin. Tutkija Ben Malisen mukaan tunne ottaa toisinaan työelämässäkin yleisen perfektionismin muodon. Kun ihminen kokee olevansa pohjimmiltaan epäkelpo ja huono, omaa rimaa nostetaan aina korkeammalle hyväksynnän saamisen toivossa.

Yliopisto-lehden haastattelussa Malinen kertoo omasta isästään, jolle mikään ei koskaan riittänyt. Vaativuus kiritti nuorta Malista hyviin suorituksiin ja miellyttämiseen, mutta aiheutti myös paljon ahdistusta. ”Tämä loputon tarpeeni olla avu­liain ja tykätyin kaveri syntyi paljolti siitä häpeästä ja hylkäämisen pelosta, etten lapsena saavuttanut suurta tavoitettani, isän hyväksyntää.” (Y 1/19)

Psykologi, psykoterapeutti Minna Martinin mukaan perustarpeet vaativat tulla täytetyksi yhtä lailla työelämässä.

– Ihmisellä on tarve tulla toistuvasti toisten huomaamaksi, nähdyksi ja kohdatuksi. Jos tarve ei täyty, se tuntuu häpeälliseltä. Pelkkä halveksuva katse, naurahdus tai ulkopuolelle sulkeminen ovat tehokkaita tapoja aiheuttaa toisessa ihmisessä arvottomuutta.

Häpeä menee toisinaan arkipuheessa sekaisin syyllisyyden kanssa. Syyllisyys kohdistuu kuitenkin väärään tekoon, kun taas häpeä kohdistuu ihmiseen itseensä. Brené Brown tiivistää, että syyllisyyttä kokeva ihminen sanoo itselleen: ”Tein pahaa/väärin”, kun taas häpeää tunteva sanoo: ”Olen paha/vääränlainen.” Syyllisyys on rakentava tunne, joka ajaa ihmisen hyvittämään tekonsa ja pyytämään anteeksi. Häpeää on vaikeampi korjata, koska se ei kohdistu tekoon vaan ihmiseen itseensä.

Häpeä eroaa muista tunteista muun muassa siten, että se pyritään piilottamaan muilta.

– Kyseessä on yksinäinen ja pahimmillaan eristävä tunne. Kun ihminen häpeää, hän mieluummin sanoo ”ei tässä mitään” kun jakaa ajatuksensa muiden kanssa. Potilasvastaanotollani moni miettii, miten voisi vapautua häpeästä, koska se tuntuu niin halvaannuttavalta. Silloin kysyn, minkälaisia me ihmiset olisimme ilman häpeää?

Alaisten karaiseminen haukkumisella ei auta, se ainoastaan sotkee suoritusta.”

Häpeä säätelee laumaa – töissäkin

Martin kertoo, että häpeä on geneettisesti kudottu ihmisluontoon.

– Jos ihminen ei tunne lainkaan häpeää, hän ei välitä sosiaalisista normeista tai käyttäytymiskoodeista, mikä herättää ympäröivissä ihmisissä myötähäpeää; miten toi kehtaa? Tällainen ihminen voi esimerkiksi selostaa tarpeettoman tarkasti omaa seksielämäänsä, mikä vaivaannuttaa työkavereita.

Häpeämättömyydellä ja syyllisyyden tunteen puutteella on kuitenkin vaivaantuneita kahvitaukoja vakavampiakin seurauksia. Kykenemättömyys tuntea katumusta on eräs antisosiaalisen persoonallisuushäiriön (kuten psykopatian tai sosiopatian) tunnuspiirre. Alhainen häpeäalttius ei itsessään tee kenestäkään psykopaattia, mutta jos ihminen ei suhtaudu varauksellisesti omaan toimintaansa tai kunnioi­ta lainkaan yhteisön normeja, hänen käyttäytymisensä voi olla haitallista. Psykopaatit ovatkin psykiatri Hannu Lauerman mukaan yliedustettuina vankiloissa.

– En minä ainakaan haluaisi elää laumassa, jossa kukaan ei kunnioita yhteisiä sääntöjä tai toisten tunteita. Häpeällä voi maltillisesti annosteltuna olla moraalia ja yhteisön hyvinvointia ja henkiinjäämistä palveleva vaikutus. Sitä paitsi häpeä ei ole vaarallinen asia, kun sen tunnistaa ja hyväksyy. Se on kivulias mutta tavallaan tarpeellinen tunne, Minna Martin pohtii.

Häpeällinen esiintymisjännitys

Martinin mukaan työelämässä yleinen häpeän aihe on esiintymisjännitys. Lähes kaikki joutuvat työssään huomion keskipisteeksi joskus. Kun työyhteisön huomio keskittyy itseen, moni tuntee olonsa haavoittuvaiseksi. Käytännössä suurin osa ihmisistä kokee tällöin esiintymisjännitystä: käsien hikoamista, punastelua, sydämen sykkeen tihentymistä, suun kuivumista ja takeltelua.

– Esiintymisjännitys on kehon ylivirittymistä. Kivikauden ihmiselle se on mahdollistanut selviytymisen nopeutta ja valppautta vaativissa metsästystilanteissa, mutta me koemme samaa jännitystä pitäessämme esitystä vaikka työkavereille. Nykyajan näkökulmasta jännitys ei ole täysin looginen reaktio, kyseessähän saattaa olla tärkeä presentaatio, mutta tuskin sentään hengenvaara. On hyvin tavallista, että jännityksen paljastumista muille ihmisille hävetään ja pyritään peittelemään.

Martin muistuttaa, että esiintymisjännityksen aiheuttamat tuntemukset eivät näy usein merkittävästi ulospäin.

– Sama kannattaa muistaa häpeän kanssa: vaikka olo olisi kuinka tuskainen ja vaikka sitä kuinka haluaisi vajota maan alle, tilanne harvoin näyttäytyy ulkopuolisille yhtä piinallisena. Lisäksi kaikki tunteet, niin positiiviset kuin negatiiviset, menevät aikanaan ohi. Esiintymisjännityskin alkaa helpottaa usein jo esityksen aikana.

Motivointi ja henkinen väkivalta menivät sekaisin

Vaikka pohja häpeäherkkyydelle luodaan varhaislapsuudessa, ei kaikki työelämässä koettu huonommuus ole lapsuuden tapahtumien esiin pulpahtelua ja kompensoimista. Häpeäl­lä johtaminen on edelleen osa suomalaista työkulttuuria, sanotaan juhlapuheissa mitä tahansa.

– Häpeä on tehokas hajoita ja hallitse -johtamismetodin käytössä, koska kyseessä on herkästi tarttuva tunne, josta ei missään nimessä haluta puhua.

Martinin mukaan erityisesti ihmisten motivoimiseen sekoittuu edelleen henkisen väkivallan elementtejä, on kyse työelämästä tai viimeaikaisista nuorten kilpaurheilua koskevista uutisista.

– Esimerkiksi ravintolassa työskennellään kovassa tahdissa, ja silloin halutaan puristaa ihmisistä kaikki tehot irti. Alaisten karaiseminen karjumisella ja haukkumisella ei auta, ne ainoastaan sotkevat suoritusta. Stressitilan aiheuttaminen ei lisää oppimista ja tarkkuutta, päinvastoin. Vaikka ihminen työskentelisi kovilla tehoilla ja kiireessä, hänen pitää kokea olevansa turvassa, koska silloin on mahdollista keskittyä häiriöttä käsillä olevaan tehtävään.

Case: ”Aloin itsekin epäillä omaa osaamistani”

Olin kerran töissä ruoka-alalla toimistotehtävissä. Kun aloitin työt, esimieheni pisti minut tekemään erikoisalan työtä nollaperehdytyksellä. Työssä onnistumisesta tehtiin mahdotonta: minulle ei jaettu lainkaan tarvittavia perustietoja työn tekemiseen, ja sitten tultiin haukkumaan työn lopputulosta huonoksi. Kysyin usein neuvoja ja pyysin lisätietoja, mutta vastaukset olivat epämääräisiä tai vältteleviä. Tuli tunne, että minun ei edes haluttu onnistuvan, vaan minut jätettiin rimpuilemaan yksikseni.

Tehtäviin briiffattiin aina sillä tavalla, että sanottiin, että tämä on ihan pikkujuttu ja se on saatava valmiiksi tänään. Kun itse katsoin tehtävänantoa, kyseessä näytti olevan aika iso työ, johon yhden päivän tunnit eivät riitä.

Kerran minun oli määrä kirjoittaa tärkeä sähköposti, joka piti lähettää saman päivän aikana. En saanut kunnon ohjeistusta tehtävään, ja kun näytin lopputulosta esimiehelle, hän sanoi että sisältö oli aivan väärä, ”ihan paskaa”. Hän ihmetteli, miksi en suoriudu yksinkertaisista tehtävistä, ne olivat hänen mielestään töitä, jotka ”ihan kuka vaan osaisi tehdä”. On vaikea tehdä työtään hyvin, jos työn tilaaja ei tiedä mitä haluaa, tai osaa kommunikoida sitä.

Jatkoin työsuhteessa, koska tarvitsin rahaa ja alan näyttöjä koulutustani varten.

Aloin kuitenkin itsekin pikkuhiljaa epäillä osaamistani. Mietin, miksi en koskaan ymmärrä mitä minulta pyydetään, vaikka aikaisemmissa työpaikoissa en ole kokenut vastaavaa. Ristiriitaisia tunteita aiheutti sekin, että kun esimies tilasi minulta työn, hän oli aina todella kannustava, mutta palautteeksi lopputuloksesta sain melkein aina haukut. Miksi hän tilasi minulta toistuvasti työtä, jos ei kerran ollut tyytyväinen lopputulokseen?

Esimiehen työskentelytapa oli sellainen, että hän lähetti somen kautta viestejä iltaisin ja soitteli minulle kotiin; pyöritti koko elämääni. Siihen oli hankala sanoa mitään, koska minulla ei ollut varsinaista yhteisesti sovittua työaikaa. Aloin kytätä puhelintani ja pelätä, milloin se soi. Puhelut pelottivat ja aiheuttivat fyysistä pahoinvointia, koska melkein aina kun hän soitti, hänellä oli huonoa sanottavaa. Pahinta oli, että aloin usko häntä ja ajatella, että en voi koskaan päästä tästä työpaikasta pois, koska olen niin huono. Hän todella pääsi ihon alle.

Hämmennystäni lisäsi se, että esimies tarjosi minulle uutta sopimusta, jota en työehtojen vuoksi hyväksynyt. Sovimme, että jatkamme sopimusta entiseen malliin, eli hän tilaa minulta töitä tarvittaessa.

Pian tämän jälkeen huomasin kuitenkin, että pääsyni yrityksen järjestelmiin oli katkaistu. Yritin selvittää mitä oli tapahtunut, mutta asia jäi täysin ilmaan. Työsopimustani ei ikinä päätetty, mutta hänestä ei sen jälkeen kuulunut mitään.

Erityisen nöyryyttävää oli, kun puhuin saamastani kohtelusta ylemmälle taholle. Reaktio oli, että ”ei tuollaisesta kannata välittää”. Viesti oli, että minä olen liian herkkänahkainen, eikä kokemaani otettu tosissaan.

On pelottavaa ajatella jälkikäteen, mitä minulle tapahtui, ja millaisessa tervaperässä istuin. Kun nykyään kuulen jossain saman soittoäänen, joka minulla tuona aikana oli, minussa herää edelleen hetkeksi pakokauhu.

Olen oppinut kokemuksestani sen, että tuollaisten tyyppien kanssa ei kannata lähteä taistelemaan, sitä taistelua ei voita ikinä. Kannattaa yksinkertaisesti lähteä ja säästää itseään. Olen tehnyt aika isojakin elämänmuutoksia kokemuksen jälkeen, ja uskon, että nyt en enää antaisi itseni ylitseni kävellä sillä tavalla. Eräs työkaverini sanoi hyvin, että jos on tuonut ongelman ilmi ja yrittänyt olla osa ratkaisua, eikä työyhteisössä silti mikään muutu, on syytä joko hyväksyä ongelman olemassaolo tai lähteä.”

Tässä juttusarjassa ravintola-alalla työskentelevät kertovat nimettömänä kokemistaan tunteista työelämässä.

Julkaistu Aromissa 3/20.

Tunnetutkimuksen pioneeri, psykologi Paul Ekman luokitteli 1900-luvulla perustunteiksi ilon, hämmästyksen, surun, pelon, vastenmielisyyden ja vihan. Nämä tunteet esiintyvät kaikissa kulttuureissa, ja ne voi tunnistaa ihmisille yhteisistä kasvojenilmeistä. Tässä juttusarjassa käsitellään perustunteista iloa, surua, vihaa sekä pelkoa. Ekman täydensi tunnelistaa 1990-luvulla tunteilla, jotka ovat ihmisille yhteisiä, mutta jotka eivät välttämättä välity kasvojenilmeistä. Näistä tunteista käsitellään tässä juttusarjassa kateutta, syyllisyyttä ja häpeää.

Lue lisää tunteidensäätelystä! Katja Myllyviita: Tunne tunteesi (Duodecim, 2016).