Huvittaisiko koskenlasku, kiinnostaisiko poroajelu, entäpä yöpyminen lumilinnassa? No kyllä. Maistuisiko viiden tähden ateria? Maistuisi varmaan, mutta kokkaamme silti lomamökin keittiössä.

Nimittäin rahaa ei kerta kaikkiaan ole. Olen keskituloinen palkansaaja. Jollain mittapuulla mitattuna joinain vuosina miltei hyvätuloinenkin. Silti lomareissulla Lapissa matti on kukkarossa. Tästä oman osansa pitää huolen verottaja. Reilu kolmannes tuloistani humpsahtaa hyviin suomalaisiin palveluihin. Hyvä niin. 

Silti väitän: Suomalainen matkailuala hinnoittelee itsensä tavallisen tallaajan ulottumattomiin. Matkailutuotteiden hinnat ovat sitä tasoa, että moni asia jää keskivertoperheellä vain haaveeksi: kaksituntinen husky-safari reilu satanen per aikuinen. 78 euroa lapselta. Nelihenkisen perusperheen kustannus on helppo laskea. Eksoottinen yö iglussa kustantaa 199 euroa per lurkki ja mikäli mielii revontulia jahtaamaan lumikenkäillen, maksaa muutaman tunnin kävelyretki 65 euroa per naama. Sori matkanjärjestäjä, minulla ei ole varaa.

Rovaniemellä ja Kuusamossa helmikuussa vieraillessa on ollut ilo katsoa lukuisia keskieurooppalaisia ja  aasialaisia matkailijaryhmiä, jotka ovat vaikuttuneita suomalaisesta aktiviteettitarjonnasta. Matkailijamäärät ovatkin koko Lapissa ja etenkin Rovaniemellä nousussa, ja täyteen varatusta kaupungista on syytä varata hotellihuone hyvissä ajoin. Hyvä niin. Matkailutulo on tervetullutta.

Tahaton assosiaatio putkahtaa kuitenkin Blondin mieleen, kun tätä yhtälöä pohtii. Maailmaa kierrellessä on törmätty muutamaankin otteeseen niin kutsuttuun kaksihintajärjestelmään. Siinä paikalliset (köyhät) maksavat samasta tuotteesta vain murto-osan verrattuna (rikkaaseen) länsimaiseen matkailijaan. Kumpaan kastiin kuuluu nyt suomalainen kuluttaja?

Matkailun arvonlisäveroa alentamalla valtio voisi tukea myös kotimaista matkailukulutusta. Olisi nimittäin kiva viedä suomalaisetkin lapset nauttimaan Lapin lumosta.