Madridissa tähän tarkoitukseen löytyy useampiakin perinteikkäitä asadoja, eli grilliravintoloita. Vanhin näistä, jopa maailman vanhin ravintola Guinnesin ennätyskirjan mukaan on Sobrino de Botin, jonka perusti ranskalainen Jean Botin vaimonsa kanssa jo vuonna 1725. Aika moni kuppila maailmassa kehuu, että Ernest Hemingway on tavannut käydä heillä. Botin voi kehua, että Hemingway on maininnut heidät kirjassaan. Lisäksi ainakin taiteilija Francisco de Goya on työskennellyt talossa tarjoilijana.

Kaupungin vanhassa keskustassa sijaitseva ravintola levittäytyy neljään kerrokseen tunnelmallisessa vanhassa talossa. Seinät ovat täynnä vaihtelevaa taidetta ja esineitä vuosikymmenien varrelta.

Ravintola avaa iltaisin kello 20. Kävelin ohi noin kello 19.25 ja ovella oli jo eräs amerikkalaisnainen odottelemassa. Haastattelin hieman ja hän oli menossa ravintolaan jo kolmatta kertaa parin viikon sisällä. Odotukseni nousivat, mutta minulla oli vielä ohjelmaa joten en jäänyt jonoon, vaan saavuin ovelle uudestaan 20 minuuttia yli kahdeksan, kun hovimestari kertoi minulle ravintolan olevan jo täynnä. Bussilastilliset kiinalaisia ja ketä vielä olivat täyttäneet jo koko talon. Onnekseni amerikkalaisnaisen pöydässä oli vielä tilaa ja hänelle sopi ystävällisesti illastaa kanssani.

Näissä perinneravintoloissa ei kannattane hirveästi kokeilla modernimpia menu-ehdotuksia. Veikkaan että tyytyväisyys on taatumpaa, kun tilaa mitä kaikki tilaa. Sardelleja ja oliiveja alkuun, pääruoaksi paahdettua possua tai lammasta hehkuvasta puu-uunista, mikä on talon sydän. Sitä en tiedä, missä possut esivalmistetaan, sillä niitä myytäneen ainakin yli sata päivässä, ellei jopa kaksisataa.  Pullo espanjalaista punaviiniä kyytipojaksi. Viinilistojen hinnat eivät paljoa eroa kauppojen hinnoista, ja jos ei koko pulloa halua kerralla nauttia, voi sen ottaa mukaansa.

Myöhästyin Botinin avaamishetkestä, koska aperitiivini venyivät läheisessä Casa Pacossa. Ravintolan sisäänkäynti koostuu pienestä mutta tyylikkäästä tapas –baarista, missä kaikki tapahtuu nopeammin kuin ehtii ajatellakaan. Olut tarjoillaan pakastimessa säilytetyistä tuopeista, mikä on aika luksusta Välimeren maissa, kun lämpötilat kuitenkin huitelevat koko pitkän kesän kolmenkymmenen asteen kulmilla. Ilmeisesti olin espanjalaisittain aikaisin liikkeellä, koska perinteikäs ravintolasali kumisi vielä tyhjyyttään.

Sympaattinen ja eläväinen reikä seinässä on myös Casa Toni, missä on kiva piipahtaa virvokkeella keskustassa seikkaillessa. Suosittu tapas–baari on paljon boheemimpi kuin aikaisemmat, herraskaiset ravintolat.

Sunnuntai-iltana vierailin Casa Luciossa, jonka Lucio Blazquez avasi 1974. Tätä ennen hän oli kuitenkin jo työskennellyt paikalla toimineessa Meson del Segoviano –ravintolassa vuodesta 1945, kun hän oli vasta 12-vuotias. Paikalla on toiminut ravintola jo 1700-luvulta lähtien. Miehen suurin vahvuus on kuulemma vieraanvaraisuus ja toimeentulo erilaisten ihmisten kanssa.  Ilmeisesti hän itsekin nauttii suuresti isännän roolista, sillä oli aika vaikuttavaa katsella hänen toimintaansa salissa viime kesänä, kun hän oli 84-vuotias. Toki meno ei ollut enää hirveän vauhdikasta, mutta siellä hän vei annoksia pöytään ja plokkasi pitkin iltaa, minkä vieraiden tervehtimiseltä kerkesi. Kävi hän minuakin taputtamassa olkapäälle illastaessani paahdettua karitsankoipea. Joko hän tekee sitä rakkaudesta lajiin, tai hänen eläkesuunnittelunsa on ollut olematonta.

www.botin.es

www.casalucio.es