Näkymä Matildankartanon puutarhasta.
Näkymä Matildankartanon puutarhasta.

Matildankartano luottaa paikallisiin tuottajiin

Mathildedalin Kyläleipuri avasi toukokuussa kahvilan, joka nojaa lähiruokaan. Pientuottajien maut ovat osa Mathildedalin taikaa.

Matildankartanon omistajat
Elina Rantamäki ja Tuomo Holm.

Elina Rantamäki ja Tuomo Holm muuttivat Helsingistä Mathildedaliin kahdeksan vuotta sitten. Aluksi työt olivat toisaalla, mutta polku kyläleipuriksi ja kyläpanijaksi alkoi aueta muutaman vuoden ”kylillä” asumisen jälkeen.

– Halusimme työllistyä kylälle. Tuomon olutharrastuneisuus nosti päätään ja minulla leipominen; niissä on samankaltaisuutta. Kaikki, mitä meillä oli historian painolastina, auttoi palikoita loksahtelemaan kohdilleen, Elina Rantamäki pohdiskelee.

Yrittäjäksi ryhtymisessä oli kyseessä valtava elämänmuutos. Isoihin päätöksiin tarvittiinkin Mathildedalin taikaa: Rantamäki ei voisi kuvitella, että pyörittäisi leipomoa isossa kaupungissa.

– Enkä minä olisi ikinä perustanut panimoa Helsinkiin! Se vaati tämän kylän ja paikan, nämä olosuhteet, jotka täällä on, Mathildedalin kyläpanimon yhdessä kyläläisten kanssa perustanut Holm jatkaa.

Mathildedalissa päivät ovat pitkiä, mutta molemmat vakuuttavat, että työ on antoisaa. Taikinoita rakastava entinen harrastajaleipuri toteaa tekevänsä taikinoita kaikki illat, mutta nyt siihen on lupa keskittyä.

Matildankartano kodista kahvilaksi

Kun pariskunta pari vuotta sitten hankki omistukseensa Mathildedalin ruukin vanhan päärakennuksen, syntyi uusi unelma: mitä jos kartanosta tulisi koko kylän ja Mathildedalin vieraiden kohtauspaikka. He päättivät remontoida alakerran leipomon ja kahvilan tarpeisiin.

Tavatessamme vuosi sitten ensi kertaa olivat ajatukset siitä, millainen kahvilasta tulisi, jo pitkällä. Talven aikana remontti toteutui, ja toukokuussa 2019 vietettiin 50-paikkaisen kahvilan avajaisia.

Sain olla paikalla todistamassa kartanon muodonmuutosta tyylikkäästi kierrätetyillä ja osin varta vasten tälle paikalle suunnitelluilla sisustuselementeillä. Omintakeinen tunnelma vangitsee Mathildedalin fiiliksen täydellisesti.

Suolaista ja makeaa sopivassa suhteessa

Kaiken ytimessä on leipurilla tietysti leipä. Se on aina juureen leivottua, ja se taipuu moneen, osoitti jo ensimmäisten asiakkaiden, lehdistöryhmän, saama esimerkinomainen brunssilautanen.

Brunssilautasella oli panzanellaa, leipäsalaattia, jossa omaa leipää tervehti muun muassa oman pitäjän parsa. Nokkosfrittatan munat olivat tietysti paikallisia, ja koristeeksi ripotellut voikukan terälehdet ovat omalta tontilta. Juurileipäsiivun päälle oli koottu Kolatun vuohengoudaa ja ensisadon mansikkaa. Toukokuusta alkoi hyperpaikallisten makujen ilotulitus: minulle ja varmasti jokaiselle muullekin parsat ja mansikat olivat vuoden ensimmäiset kotimaiset.

Leipurin rakkaudesta suolaisen ja makean yhdistelmään kieli erityisesti raparperigalette, jossa sesongin raikkainta kasvista pohjusti Kolatun vuohenjuustobrie.

– Pidän erityisesti suolaisen ja makean liitosta, jossa makuelämys pysyy mielenkiintoisena ja suu miettii koko ajan, onko tämä nyt makeaa vai suolaista -yhdistelmä koukuttaa, Elina Rantamäki kuvailee tyyliään leipurina ja ruoanlaittajana.

Itseoppineen leipurin ja mestarikokin ruoanlaittofilosofiassa korostuu yksinkertaisuus ja raaka-aineiden kunnioitus:

– Ideana on käyttää parhaita raaka-aineita yksinkertaisiin leipätuotteisiin. Tavoitteena on tuottaa makuelämyksiä, joihin voi rakastua. Makuelämykset ovat niin voimakkaita, että ne herättävät tunteita puolesta ja vastaan. Tarjoan kuitenkin harkittuja, yhteensopivia makuja, jotka korostavat toisiaan.

Jo ensimmäinen maistiaislautanen Matildankartanon tarjonnasta paljasti, että paljon on juuston varassa.

– Leipä ja juusto on ihan paras yhdistelmä! En tiedä parempaa iltapalaa. Juusto on erinomainen ’’makupeti’’ myös kasviksille, hedelmille ja marjoille: rasvainen ja suolainen saa kontrastia kepeästä ja makeasta. Myös leivän pitää olla elämys – kaiken syömisen toivoisin olevan elämys, Rantamäki kuvailee.

Samalla tavalla kuin leipomossa jo kolme vuotta, myös kahvilassa kokeilunhalu ja luovuus ovat valloillaan.

– Tavoitteena on luoda persoonallisia tuotteita, joita ei muualta saa, esimerkkeinä pizza bianco tai juureen leivottu pulla. Juureen leivottuna se on oikea retkeilijän pulla, se antaa hyvän olon säilyä Teijon kansallispuistossa samoilun jälkeen, Rantamäki tunnelmoi.

Artesaanipizzaa saa edelleen lauantaisin. Pullan rinnalle on muuten tullut muitakin makeita houkutuksia – Mathildedalissa ei oikeastaan tarvitse enää muualle poiketa, kun kerran löytää Matildankartanoon ja sen puutarhaan!

Nautiskelun mestarit

Jutustelu Rantamäen ja Holmin kanssa paljastaa, että kyseessä on vakavasti nautiskeluun taipuvainen pariskunta.

– Arkeakin on kiva juhlistaa tekemällä herkullista ruokaa. Ruokajuttujen mietiskelyyn menee minulta paljon aikaa. Olen huono syömään huonoa ruokaa: jätän mieluummin syömättä, Rantamäki sanoo.

Saman olisin voinut todeta itse!

Omista parhaista kokemuksista heijastuu se, mitä haluamme tehdä, Rantamäki ja Holm selostavat vuorovedolla. Tässä tuleekin pariskunnan yhteinen ruokafilosofia:

Piknik puutarhassa.

– Meidän oma juttumme on yksinkertaistaa asioita. Parhaita ovat simppelit asiat, joissa raaka-aineet tulevat parhaiten esille, eikä tarvita krumeluureja. Ärsyttää, että joka paikassa on tarjolla yhtä ja samaa. Aliarvioidaanko ihmisiä niin, että kaikki haluavat tuttua ja turvallista? Olisi hienoa, että kansalliset ruoat ja paikalliset erikoisuudet pysyisivät vireinä, Rantamäki pohtii.

Matildankartanossa tehdään läheistä yhteistyötä lähialueen tuottajien kanssa, aivan kuten panimolla ja aiemmin leipomossa. Salo on yksi Suomen ruoka-aitoista, ja laajan pitäjän pelloilta riittää raaka-ainetta niin leipään kuin olueenkin.

– Isoimpia iloja on, että saa toimia muiden pienten tuottajien kanssa. He ovat saman henkisiä, jokaisella on joku intohimo – tomaatti, yrtit, omenalimonadi, pariskunta kuvailee.

Välillä se vaatii tiukkoja ratkaisuja: huonon satovuoden jälkeen kotimaisen luomuvehnän hinta kallistui sata prosenttia.

– Ulkomaista luomuvehnää olisi saanut halvemmalla, mutta ei peeveli, kyllä suomalaista maanviljelijää pitää tukea! Kerroin asiakkaille, että haluan pitäytyä suomalaisessa raaka-aineessa ja joudun nostamaan vähän hintoja. Moni sanoi, että hienoa, ei missään nimessä ulkomaista vehnää, nosta vaan hintoja niin paljon kuin tarvitsee, kyllä me ostetaan, Rantamäki kertoo.

Raaka-aineiden arvostus yhdistää leipuria ja hänen asiakkaitaan:

– Ihminen ostaa kokonaispaketin. Se, joka arvostaa, että on tietyt raaka-aineet ja alkuperä, saa hinnalle vastinetta, Rantamäki toteaa.

Pikku leipomon kaikki tuotteet myydään suoraan paikan päällä. Sama on panimonkin tavoite, mutta nyt noin 50–60 000 litran vuosituotannosta kolmannes myydään Salon alueella, loput hieman laajemmalla alueella pääkaupunkiseutua myöten.

– Menestys mitataan jossain muussa kuin rahassa. Olemme keski-ikäisiä, sitä alkaa ymmärtää, että raha ei tuo onnea, mutta onnistunut leipä ja pizza voi tuoda hienoja hetkiä, Rantamäki summaa.

Tuomo Holm ja Robert Kubala panimolla.

Matildankartanosta myös oman kylän oluet

Tuomo Holm kertoo, että panimolla on tavoitteena pitää valikoima kurissa – mieluummin vähentää kuin laajentaa tuotantoa ja sortimenttia. Yksi syy tähän on tinkimättömyys.

– Lähdimme matkaan pienimuotoisesti. Olen itsepäinen ja kriittinen, ja totta kai minulle on hyötyä kemian ja biokemian opinnoista, ymmärrän ainesosien suhteita, osaan laskea, ymmärrän mikrobiologian ja hygienian tärkeyden. Se yhdistyy haluun tehdä tietyntyyppisiä tuotteita, joissa ei yritetä oikaista.

Määrällisesti litrat ovat tuplaantuneet ensimmäisestä vuodesta. Nyt panimo pyörii kahden miehen voimin, ja kun se toinenkin, tšekkiläinen Robert Kubala, on täydellisyyteen taipuvainen, pääsee kyläpanimon oluiden äärellä helposti lähelle ekstaasia.

– Oluemme ovat meidän oluentekijöiden näkemyksiä hyvistä oluttyyleistä. Tavoittelemme juotavuutta ja puhtaita makuja, mutta mukana pitää aina olla kylätwist! Meillä on vakiotuotteet, joita pyrimme parantamaan ja parantamaan.

Ja näitä paranneltuja ja huolella kypsyteltyjä oluita voi nyt siis nautiskella mainioiden suupalojen kera kahvilassa tai piknikpeitolla boheemissa puutarhassa.

Toki miedoimpia panimotuotteita voi ostaa mukaankin, samoin kuin leipomon herkkuja. Monen tuliaiskassiin päätyvät molemmat: Sekä leipä että olut ovat käsityötä, eikä sanonta, että olut on puoli leipää, ole pariskunnan mielestä ollenkaan kaukaa haettu. Osa asiakkaista on kuullut panimosta, osa leivästä, ja he huomaavat paikan päällä myös sen toisen tuotteen.

– Hyvä ateria voi koostua näistä kahdesta! Moni asiakas ostaa muutaman oluen ja leivän ja sanoo, että se on hyvä yhdistelmä, Rantamäki sanoo.

Kirjoittaja on vapaa olut- ja ruokatoimittaja.