Night fever - Designing club culture (1960-Today)

Vitra Design museossa, lähellä Ranskan, Saksan ja Sveitsin rajaristeystä, esitellään yökerhosuunnittelua ja –historiaa syyskuuhun asti. Konstantin Grcicin ja Matthias Singerin kokoama hauska ja mielenkiintoinen näyttely kannattaa käydä katsastamassa, jos on aikoinaan yökerhoissa notkunut. Kannattaa Vitran päämajavierailu muutenkin, jos nauttii estetiikasta. Samalla voi vaikka hankkia uuden nojatuolin ja katsella kun se tehdään.

Spotifysta löytyy näyttelyä varten Steffen Irlingerin kuratoima soittolistakin otsikon nimellä. Suosittelen sitä taustamusiikiksi, ennen kuin jatkat lukemista. Soundtrack oli myös osana näyttelyä huoneessa, missä musiikkia voi kuunnella korvakuulokkeilla peilien ja valojen ympäröimällä tanssilattialla, aivan kuten parhaissa klubeissa.

Klubihistoria on näyttelyssä jaettu neljään osaan, Pre-Disco, Disco, House ja Techno. 60-luvulla muotiin tuli  isot, erikoiset tilat, missä voi viettää aikaa ja tavata muita nuoria usein kauppakeskusten yhteydessä. Ranskalainen taidekriitikko Pierre Restany kutsui etenkin Italiassa suosittuja yökerhoja YéYé –arkkitehtuuriksi. Näyttely esitteli piirroksia ja valokuvia hauskannäköisistä vanhoista klubeista, kuten esimerkiksi Torinon lähellä sijainneesta Barbarellasta. Futurismi ja unenomaiset maisemat ovat olleet siitä lähtien muodissa.

Discon huippuaika sijoittuu 70-luvun loppuun. Vuonna 1977 John Travoltan ja BeeGeesin tahdittaman Saturday Night Fever –elokuvan myötä ilmiö viimeistään saapui Pohjolan perukoillekin.

Vuonna 1977 Ian Schrager ja Steve Rubell avasivat New Yorkiin ehkä kaikkien aikojen tunnetuimman yökerhon, Studio 54. Paikka oli myös kuuluisa ovipolitiikastaan. Raha ei ratkaissut, vaan salaattiin, eli yleisöön haluttiin hullunhauska sekoitus ihmisiä elämän eri alueilta. Glitter ja glamour olivat ehdottomia edellytyksiä.

Viimeiset viisi vuotta suosituin pukuteema  juhlissa on ollut 20-lukuun perustuva Great Gatsby. Sitä ennen teema oli lähes aina studio 54. Jo 80-luvulla suljetun discon esitteli nuoremmalle sukupolvelle 2000-luvulla Studio 54 -elokuva, missä seurattiin seksikkään plokkaripojan edesottamuksia New Yorkin yössä.

Ian Schrager on edelleen pätevä herra hotellialalla, ja pienoisia yökerhomenestyksiä sisältyy 2000-lukuunkin, kuten Bungalow8 Los Angelesissa.

Studio 54:ssä viihtyi myös paljon taideväkeä, ja New Yorkin yökerhot olivatkin luontaisia verkostoitumispaikkoja heille asiakkaiden ja muiden kumppanien kanssa. Keith Haringin taidetta oli 80-luvulla useammassakin yökerhoprojektissa, kuten myös Andy Warholin ja Jean-Michel Basquiat´n.

80-luvun suunnannäyttäjäksi on historia kuitenkin valinnut Manchesterissa vaikuttaneen Haciendan. Vuonna -82 avattu Hacienda toimi alkuvuosinaan konserttipaikkana useille uusille kyvyille, kuten esimerkiksi Madonnalle -84. Vuosikymmenen ajan Acidhouse-musiikki ja ekstaasi hallitsivat tanssilattiaa päiväkausien raveissa. Huumeet toivat mukanaan valitettavasti myös jatkuvasti järjestyshäiriöitä, mikä on ehkä aika vaatimaton termi väkivallasta, ampumis- ja yliannostuskuolintapauksista.

Berliinin muurin murtuessa kaupungin itäpuolella jäi tyhjäksi hurjia tiloja, mitkä ruohonjuuritason toimijat valtasivat juhlatiloikseen. Vähitellen toiminta muuttui ammattimaisemmaksi, ja lailliseksi. 2004 lähtien vanhassa massiivisessa voimalaitoksessa toimiva Berghain on ollut avaamisestaan lähtien uuden vuosituhannen tunnetuin ja yksi parhaimmista klubeista, missä juhlat jatkuvat päiväkausia. Se on myös ainut näyttelyn klubeista, minkä ovella olen seisonut. Saksan ja ehkä maailman kuuluisin ovimies, Sven Marquardt ei päästänyt meitä sisälle, koska näytimme paskalta (suora käännös). Kaverini kertoi, että jos on sisäänpääsy Berghainiin vaikeaa, niin on sieltä vaikea löytää uloskin.

Etenkin Pietarissa ja Moskovassa suosittu Face control –sana on mielestäni mainio, ja vaikka en aina itse ole kuulunutkaan kohderyhmään, on siinä järkeä. Esimerkiksi Berliinissä on joka viikonloppu monta kymmentä tuhatta juhlijaa, joista kaikki tietävät vain Berghain–sanan. Jos he eivät valikoisi vieraitaan kanta-asiakkaiden ja paikallisten kesken, ei klubi olisi enää itsensä. Järkeen käy myös useiden yökerhojen ovipolitiikka, missä miesseurueet eivät pääse ilman naisia sisään, sillä parhaat juhlat ovat siellä, missä naisia ja miehiä on suunnilleen yhtä paljon paikalla.

Korjaus, parhaat juhlat ovat 70-luvulta lähtien olleet siellä, missä homot juhlivat. Kiitos discosta alkaneeseen biletykseen kuuluukin oikeastaan suurkaupunkien homopiirien pioneereille. Heidän usein estottoman hedonistista juhlintaansa ovat muutkin tulleet ihastelemaan ja siinä samassa innostuneet irrottelemaan. Studio 54 ja Berghainkin ovat houkutelleet juuri tätä väkeä pimeillä nurkilla tai jopa erillisillä huoneilla, missä voi tutustua intiimimminkin, tai näin ainakin tarinat kertovat. Nykyäänhän homokulttuuri on jo niin valtavirtaa, että Helsingissäkin ovat semilegendaariset juhlapaikat joutuneet lopettamaan kannattamattomina.

Helsingissä on useampikin muu suuri yökerho lopettanut ja tilalle on avattu kuntosaleja. Samaan aikaan baarimestareista on tullut personal trainereita. Jostain syystä kuntosalikulttuuri on vielä kuitenkin niin nuorta, että asiakkaat ovat pomppineet tyytyväisinä kuullessaan jumppaohjaajan mixtapea, vaikka musiikki olisi smurffeja. Tähän epäkohtaan on Lontoon ikoninen Ministry of Sound Club iskenyt ja avannut yökerhomaisen kuntosalin kaupunkiin, missä liikunta voi olla hauskaa meillekin, ketkä emme niin jumppaamisesta perusta.

www.design-museum.de

www.berghain.de

www.ministrydoesfitness.com

 

Harri Keko toimii ammattilaisena Zurichissa. Aiempina kausina hän on edustanut Helsingin ohella Kööpenhaminan, Lontoon ja Pietarin ravintoloissa.