Naisten työllistyminen kotien ulkopuolelle kasvoi voimakkaasti 1930-luvulla. Kieltolain päätyttyä 30-luvun loppu oli vaurasta aikaa. Työvoiman tarve kaupungeissa oli suuri ja ravintoloihin pääsi töihin helposti ilman koulutusta. Vaikka naiset pääsivät erilaisiin työtehtäviin, oli vallalla ajattelu, että nainen on ensisijaisesti piika tai perheenemäntä ja miehelle maksettavan palkan tuli riittää perheen elättämiseen. Koska yleistä irtisanomissuojaa ei juuri ollut, avioituneet ja perheenlisäystä hankkivat naiset voitiin irtisanoa ilman sen kummempia kommervenkkejä. Lakisääteistä äitiyslomaa ei ollut.

Ravintola-alalla ammattinimikkeet ja palkkaus jakautuivat pitkään sukupuolen mukaan. Vaikka miehiä oli alan työvoimasta vain noin 10–15 prosenttia, olivat urakehitys ja palkkaus varsin erilaiset. Työtehtävät olivat samat, mutta erot näkyivät ammattinimikkeissä: naiset olivat keittäjiä ja miehet kokkeja. Salin puolella naiset hoitivat tarjoilijan tehtävät ja miehistä tuli lähes automaattisesti viinureita ja hovimestareita. Esimiestehtäviin naisilla ei useinkaan ollut asiaa.

Naiset olivat uskollista työvoimaa, mikä johtui usein perhesyistä. Mahdollisuutta työpaikan vaihtamiseen ei ollut, toisin kuin miehillä, jotka saivat urakehityksen myötä paremman mahdollisuuden myös omien ansioidensa korottamiseen.

Valtalaki ja ILO:n sopimus

Tuohon aikaan päättävissä elimissä ei juurikaan ollut naisia, joten käytännössä miehet määrittivät naisten palkat. Yhteiskunnallinen järjestys oli selvä, miesten tehtävänä oli elättää perheet ja jos naiset kävivät töissä, heille kuului pienempi palkka. Sota-aikana naisille avautui enemmän mahdollisuuksia työntekoon miesten ollessa rintamalla ja ravintola-alalta hakeuduttiin hanakasti muihin ammatteihin.

19. kesäkuuta 1945 säädetty valtalaki sementoi sukupuolten välisen palkkaeron kymmeneksi vuodeksi. Työt jaettiin neljään palkkaluokkaan, jotka kaikki määritettiin työn raskauden mukaan. Palvelualojen ammatit kuuluivat kevyimpään luokkaan ja palkkaluokkien sisälläkin naisten palkka oli vain 85 prosenttia miesten palkoista.

Seuraava yritys kaventaa naisten ja miesten palkkaeroja tapahtui Kansainvälisen työjärjestö ILO:n kautta. Se julkaisi vuonna 1951 samapalkkaisuussopimuksen, johon Suomikin sitoutui. Kesti kuitenkin 12 vuotta, ennen kuin Suomi vuonna 1963 toteutti sopimuksen ehdon: sama palkka samasta työstä. Naispalkat poistuivat työehtosopimuksista vähitellen vasta vuoteen 1966 mennessä.

Kohti samaa palkkaa?

Vasta 70-luvulla Suomessa siirryttiin työmarkkina-ajatteluun, jossa molemmat sukupuolet olivat itsestään selvästi palkkatyössä, päivähoitojärjestelmät kehittyivät ja luotiin yhteiskuntapolitiikkaa, joka mahdollisti naisten työelämässä toimimisen. Naisten järjestäytyneisyys ja koulutus lisääntyivät. Palkkaeroja kavensivat matalapalkkaratkaisut ja tasa-arvoerät.

Edelleenkin majoitus- ja ravitsemisalalla työskentelevien naisten osuus on yli 70 prosenttia alan palkansaajista. Naiset voivat tänä päivänä työllistyä alan kaikkiin tehtäviin, mutta todellisuudessa ihan näin ei kuitenkaan ole.

– Naisilla on enemmän osa-aikaisia ja määräaikaisia työsuhteita kuin miehillä. Tämä johtuu usein siitä, että naiset edelleenkin pääsääntöisesti hoitavat lapset ja perheen, jotka menevät oman urakehityksen edelle. Kun perhevapailta palataan työelämään, hakeudutaan usein päivätöihin. Palkka- ja urakehitys eivät etene samaan tahtiin kuin miehillä, kertoo Palvelualojen Ammattiliiton työympäristöasiantuntija Seija Virta.

Majoitus- ja ravitsemisalalla miesten ja naisten palkat ovat lähempänä toisiaan kuin kaikkien palkansaajien mittareilla laskettuina. Kun keskimääräiset erot ovat 17 prosenttia, niin mara-alalla päästään noin 8–9 prosenttiin. Suurimmat palkkaerot ovat kokoaikaisissa ja vakinaisissa työsuhteissa. Näissä työsuhteissa sukupuolten erot tehtäviin sijoittumisessa ja palkitsemisessa ovat palkkaerojen tärkeitä selitystekijöitä. Mitä enemmän vaihtelua ammattinimikkeen sisällä palkitsemisessa voi olla, sitä suuremmaksi naisten palkkaero miehiin nähden näyttää kasvavan.

– Palkkaerot lähtevät kasvuun erityisesti esimiestehtävissä, joissa henkilökohtaisten palkanlisien vaikutus kokonaisuuteen on suurempi.

Historian valossa parhaiten palkattuja naiset ovat tainneet olla palvelurahapalkkaisina tarjoilijoina 80–90-luvun taitteessa, jolloin he ovat päässeet samalle viivalle miesten kanssa ja jopa parempiin palkkoihin kuin kokit keittiön puolella.

Lähteet: Naiset ja työ -luentosarja,
Maritta Pohls ja Palkansaajien Tutkimuslaitos

Rinta rinnan – työvuorossa naiset
Valokuvanäyttely ja pienet kertomukset kuvaavat kattavasti naisten työn merkitystä, muutoksia ja haasteita. Näyttely on esillä 8. tammikuuta 2017 asti.