St. Moritz ja talven temmellystä

St. Moritz markkinoi korkealla vuorien kainalossa sijaitsevaa kyläänsä talviurheilumatkailun pioneerina. St. Moritz on järjestänyt kiinnostuneille huveja jo yli 150 vuotta.

Etenkin englantilaiset ottivat kylän omakseen reilu sata vuotta sitten lomanviettopaikkanaan. Kelkkailu keksittiin täällä, krikettiä ja curlingia pelataan talvet läpeensä ja hevospooloa järven jäällä. Poolon lisäksi kolmena sunnuntaina järvellä järjestetään ainutlaatuinen White Turf -ravitapahtuma, jo vuodesta 1907. 50–80 sentin paksuinen jää kantaa kevyesti jopa kymmentuhatpäisen yleisön kaiken muun kaluston lisäksi.

Sää ei viime sunnuntaina ollut aivan idyllinen, mutta paikalle kerääntyi jälleen hurjasti kiinnostuneita. Yhteistyökumppanien kutsuvieraille ja paikallisille matkailujohtajille tilaisuus on vuoden kohokohtia, missä naiset pääsevät ulkoiluttamaan turkiksiaan, ja näköjään miehetkin. Suunto-kelloni ei näissä karkeloissa sisäänpääsyä edesauttanut. Vilakasta tuulesta huolimatta virvokkeet maistuivat, sekä makkara että merenelävät. Samppanja oli kohtuuhintaista tapahtumassa, vaikka edellisyönä olin löytänyt baareja, joissa en oikein olisi raaskinut cocktaileja juoda.

Lähtöjen välillä voi käydä eri teltoissa lämmittelemässä ja keskustella myyjien kanssa uudesta bemarista tai vaikka yksityislentokoneista, kannattaako oman ostaminen vai charter. Pakenin raveista järven kupeessa sijaitsevaan Waldhaus-hotelliin. Hotellin ylpeys on maailman laajin viskilista, yli 2 500 pulloa koristelee baarin ja aulan vitriineissä. Hotelli sai tosin muutama vuosi sitten pahan kolauksen maineeseensa, kun eräs Macallanin vuosikertaviski 1878, lasihinnaltaan 10 000 frangia, osoittautui väärennökseksi. Hotellin omistaja kävi tosin palauttamassa rahat kiinalaismatkustajalle henkilökohtaisesti Pekingissä, mutta voiko niihin muihinkaan viskeihin enää luottaa.

Viehättävä kerhomainen tunnelma tuntui kotoisalta huomatessani yhdessä nurkassa vanhat Karhu-sukset."

Kuten White Turfissa ja koko St. Moritzissa Badrutt’s Palace -hotelli on esillä lähes kaikkialla. Hotelliperheen tarina sai alkunsa, kun vuonna 1856 Johannes Badrutt hankki pienen majatalon kylästä, laajensi sitä vähitellen nykyiseksi viiden tähden Kulm-hotelliksi, keskustan toiseksi majesteetiksi. Lounastin Kulm Country Clubissa curlingkentän kupeessa. Viehättävä kerhomainen tunnelma tuntui kotoisalta huomatessani yhdessä nurkassa vanhat Karhu-sukset. Johanneksen veli perusti muutama vuosi myöhemmin Badrutt’s Palacen, joka on koko kylän majesteetillinen maamerkki.

Olen hiljan lukenut eri uutisia, ettei St. Moritzin matkailu ole vetänyt aivan yhtä hyvin kuin menneinä aikoina. Silti 5 000 hengen kylään saapuu kuulemma sesonkityöntekijöitä noin 2 500 joka vuosi. Johtajat ovat vaihtuneet, strategiat uudistettu ja investointeja tehty. Myös Badrutt’s Palace on uusinut ravintolansa, tai ainakin puolet niistä. Ilmeisesti erillinen Chesa Veglia tuottaa, sillä vuonna 1658 rakennettu maatalo vaikuttaa olevan täyteen varattu joka ilta. Vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta pyörii edustalla vallet parking -palvelu ja hovimestari avaa oven, kun sille saavut.

Itse hotellipalatsissa lähilaaksosta kotoisin oleva tähtichef Andreas Caminada on päässyt toteuttamaan Igniv-ravintolan, joka on ehtinyt jo yhden Michelin-tähdenkin napata. Lontoolainen tähtikokki Jason Atherton puolestaan on antanut nimensä King’s Social Clubille päivittäen legendaarisen King’s clubin 2010-luvulle. Dj ei tosin ollut vielä päivittänyt Hotel Costes -levyjään 2000-luvulta. Sinänsä mainio loungemusiikki on jäänyt todellakin 2000-luvun ilmiöksi, vai osaako joku valistaa minua muodikkaista uutuuksista?

Nobuyuki Matsuhisa operoi Matsuhisa-ravintolaa myös palatsissa, entisissä Euroopan ensimmäisen tennishallin tiloissa. Maailmalta tuttu eksklusiivinen japanilaisravintola yhdistelee perulaista keittiötä ruokalistallaan. Illastin yksin sushitiskillä kokkien kanssa turisten. Japanilaissukuiset amerikkalaiskokit olivat Euroopassa kahden vuoden komennuksella Malibusta. Talvet St. Moritzissa ja kesät Mykonoksella Kreikassa. Tämän systeemin vuoksi suuri osa henkilökunnasta oli kreikkalaisia. Kuusipäiväistä työviikkoa tekevät sesonkityöntekijät saavat myös majoituksen osana palkkaansa, mikä on tasapainotettu, sillä ero sveitsiläisen ja kreikkalaisen palkan välillä on kuin yö ja päivä, tai toisin päin. Välillä ravintola-ala tarjoilee seikkailunhaluisille, työtä pelkäämättömille mielenkiintoisia mahdollisuuksia.

Hotellien ulkopuolella ravintoloita St. Moritzissa on aika vähän. Mainio paikallinen lihanrakastajan mekka on Hatecke. Yhdistetty lihakauppa ja bistro on tyylikäs kokonaisuus, missä alueen kuivalihaperinne on hiottu huippuunsa. Esillepanoon ja palveluun on todella panostettu. Hinta on tietenkin myös sen mukainen.

Samana sunnuntaina ylellisessä rinneravintola El Paradisossa järjestettiin superillallinen, kun New Yorkin Eleven Madison -ravintolan henkilökunta oli saapunut paikalle tarjoilemaan 575 frangin tryffeli-illallisen. Hintaan sisältyi myös juomat, baarisessio ja kuljetukset, mikä tekee hinnasta kohtuullisemman. Jos onni olisi raveissa vedonlyönnissä osunut kohdalleni, olisin voinut vielä harkita osallistumista, mutta tällä kertaa pasta hotellini suositussa ravintolassa sai luvan kelvata. Mikä siinä muuten on, että usein kehutaan ravintoloita, missä paikalliset käyvät? Aivan yhtä usein eivät ne paikalliset ruuasta sen enempää tiedä kuin sinäkään, kunhan on halpaa.

 

www.whiteturf.ch

www.kulm.com

www.badruttspalace.com

www.noburestaurants.com

www.hatecke.ch

www.el-paradiso.ch

Kirjoittaja toimii ravintola-ammattilaisena Zürichissa. Aiempina kausina hän on edustanut Helsingin ohella Kööpenhaminan, Lontoon ja Pietarin ravintoloissa.