Suomalainen työkulttuuri kammoksuu vihaa, vaikka se pitää meidät hengissä

Ilman vihan tunnetta ihmiset antaisivat toisten kaltoinkohdella itseään ja läheisiään. Kun paistomittari vetää punaiselle, on syytä pysähtyä pohtimaan, mikä itselle tärkeä arvo on uhattuna. Hyvään työelämään kuuluu olennaisesti kyky sanoa toisinaan: ”ei käy”.

Minna Martin.

Vihalla on kehno maine. Se ei ole ihme, sillä Suomi on Euroopan väkivaltaisimpia maita, mitä tulee esimerkiksi perheväkivaltaan. Viha ei kuitenkaan itsessään aiheuta väkivaltaa, vaan rajun väkivaltaisen teon taustalla on tutkimusten mukaan tyypillisesti pitkittynyt yritys tukahduttaa vihan tunteita. Vihan ja muiden tunteiden peittely onkin näin huomattavasti tunteiden näyttämistä vaarallisempaa.

Psykoterapeutti, psykologi Minna Martinin mukaan Suomessa on vallalla niin sanottu välttelevä kiintymyssuhdetyyli. Kiintymyssuhde luodaan varhaislapsuudessa lapsen ja hänen ensisijaisen hoitajansa välille, ja se muodostaa laajan kivijalan ihmisen psyykkiselle kehitykselle.

Välttelevässä kiintymyssuhteessa ihmisellä on positiivinen käsitys itsestään ja kielteinen käsitys muista. Väestöliiton mukaan tämä estää luottamasta muiden hyväksyntään silloinkin, kun sitä kipeästi tarvitsisi. Ihminen uskoo tulevansa torjutuksi hakiessaan turvaa, ja tästä syystä kieltää tarvitsevansa sitä lainkaan.

– Vaikeiden tunteiden, myös voimakkaiden myönteisten tunteiden välttely on ominaista välttelevälle kiintymystyylille, ja totta kai viemme sen kaiken mukanamme myös työelämään. Kun esimerkiksi työkaverin tekemiset tai tekemättä jättämiset suututtavat, mutta suuttumusta ei ilmaista, syntyy jännitteistä työilmapiiriä ja passiivis-aggressiivisuutta, Martin kertoo.

Voimaa sanoa ”ei”

Vihan tunteen ilmaisua olisi syytä opetella, sillä se kumpuaa muiden tunteiden tapaan perustarpeista. Itse asiassa viha liittyy läheisesti koko lajimme selviytymiseen.

Kun ihmistä tai hänen läheistään uhataan, aktivoituu ihmisessä samanlainen taistele ja pakene -reaktio kuin kivikaudella. Aistit terästyvät, pupillit laajenevat, adrenaliini virtaa – keho virittyy selviämään tiukasta tilanteesta. Jos ihmisen lähipiiriä, oikeuksia ja hyvinvointia uhkaa mammutin sijasta manipulatiivinen esimies, välinpitämätön alainen tai valheellinen kollega, ihmisessä voi leimahtaa viha. Viha valmistaa vetämään rajoja ja pitämään niistä kiinni.

– Kyseessä on itse asiassa todella rakentava ja tärkeä tunne. Aina kun ihminen uskaltaa sanoa ei, on mukana pieni hippunen aggressiota. Kysymys on siitä, että uskaltaa erottaa itsensä muista, eikä ole tarvetta mielistellä. Työelämässä pitäisi olla lupa olla myös ärtynyt ja erimielinen, koska se vie asioita eteenpäin, Martin kertoo.

Raivolla hallitseva esimies väärinkäyttää vihaa

Ravintola-alalla elää sitkeästi stereotypia kattiloita paiskovasta keittiöpäälliköstä, joka kyykyttää ja nöyryyttää alaisiaan. Vaikka autoritäärinen työkulttuuri on murroksessa, joissain keittiöissä katsotaan edelleen sormien läpi pelolla johtamista. Martinin mukaan raivoaminen on itse asiassa kehno johtamisstrategia, sillä silloin alaiset eivät käytä parasta osaamistaan, vaan toimivat pelon vallassa.

– Vihaa käytetään herättämään alaisissa pelkoa. Näin alaiset toki tottelevat, mutta ylistressaantuneena ihminen alkaa tehdä virheitä, mikä taas antaa raivoavalle esimiehelle lisää vettä myllyyn. Tällaiset reaktiiviset kuumakallet eivät itse ole ajan tasalla esimiestaitojensa osalta.

Vihan väärinkäytössä ei ole kysymys omien tai toisten oikeuksien puolustamisesta, vaan epäluuloisesta johtamistyylistä, jossa esimies ei luota alaisten ammattitaitoon ja osaamiseen. Kun luottamusta ei ole, ihmiset eivät todennäköisesti halua tai pysty näyttämään parasta osaamistaan, vaan pelkästään suoriutuvat.

Suuttumusta voi ilmaista vastaanottajaa alistamatta

Moni väistää vihan tunteen ilmaisua, koska suuttuminen nähdään paitsi kontrollin menettämisenä, myös epäreiluna ja mielipahaa aiheuttavana käytöksenä. Syystä; onhan erimielisyyksiä aiheuttavan asian riitauttaminen työpaikan kahvipöydässä omiaan aiheuttamaan voimakasta epämukavuuden tunnetta lähes kaikissa läsnäolevissa. Tilanteen halutaan yksinkertaisesti menevän ohi.

Martin painottaa, että erimielisyyden käsittely ei tarkoita huutomatsin ottamista, vaikka monet ovat lapsuudenkodeissaan niin oppineet.

– Hyvään alkuun päästään sanomalla, että anteeksi, mä en olen ihan samaa mieltä sun kanssas.

Jos ärtymyksen tunnetta on hautonut sisällään pitkään, asian sanallistaminen sujuu harvoin niin hallitusti kuin itse toivoisi. Martinin mukaan vihan tunne vaatii harjoittelua, ja välillä kiehuu yli. Tärkeässä tilanteessa ylireagoiminen harmittaa useimmiten myös ihmistä itseään, mutta anteeksipyyntö ja asian selvittäminen on mahdollisuus, johon kannattaa tarttua. Riidan jälkipyykki pestään puhtaaksi aivan liian harvoin riidan osapuolten välillä.

– Vihan tunne vaikuttaa voimakkaasti ihmisen kehossa. Toisia alkaa itkettää, toiset sekoilevat sanoissaan ja menevät tulipunaisiksi. Silloin asioita saa harvoin ilmaistua sopivalla tavalla. Kun oma primitiivinen reaktio nolottaa, koko aihetta aletaan kierrellä.

Vaikenemisen sijaan Martin neuvoo menemään asiaa kohti toistamiseen.

– Parasta tunnepuhetta on se, että kertoo sen, mitä ajattelee: ”Haluaisin pyytää anteeksi aikaisempaa käytöstäni, se tuli liian suurella voimalla ja kohdistui ihan suotta juuri sinuun”. Tällöin ei pyydetä anteeksi omaa mielipidettä vaan ylimitoitettua reaktiota. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, suuttuminen ei aiheuta mitään pysyvää vahinkoa, jos sen seurauksista kannetaan vastuu.

Case: ”Kaikki sanoivat, että älä hermostu, mutta kukaan ei kysynyt, miten voisi auttaa”

Olen työskennellyt usean horeca-maahantuojan edustajana vuosien varrella. Jokin aika sitten uuvuin työtaakan alle, joka on kokemukseni mukaan lähes yrityksestä riippumatta moninkertainen verrattuna vähittäiskaupan edustajien työmäärään. Minua raivostuttaa myös se, että naisena olen kohdannut tytöttelyä ja vähättelyä alalla toimiessani. Jos pitää suunsa kiinni ja on kiltisti, alistuu kohtaamaansa esineellistävään käytökseen. Jos pistää vastaan, saa hankalan ämmän maineen. Tuntuu, että päästäkseen arvostettuun asemaan alalla täytyy kestää huonoa kohtelua vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Olen kokenut olevani todella yksin työskennellessäni suurissa yrityksissä horeca-edustajana. Pitää toimia avainasiakaspäällikkönä joka keskusliikkeen suuntaan ja sen lisäksi hallinnoida aivan järkyttävää määrää asiakkuuksia. Resurssit ovat niukat, joten olen jatkuvasti joutunut hanskaamaan sellaisia hommia, johon minulla ei ole koulutukseni tai toimenkuvani puolesta kompetenssia. Vaikka työssä joutuu jatkuvasti multitaskaamaan ja tekemään monen ihmisen työt, ei työpanoksesta saa kiitosta eikä työtä kohtaan osoiteta yritysten sisällä juuri mitään kiinnostusta.

Jokin aika sitten huomasin, että ammatillinen itsetuntoni alkoi olla pohjamudissa. Jouduin jatkuvasti puolustelemaan työni mielekkyyttä ja merkitystä yrityksen sisällä, vaikka horeca-sektorilla liikkuu paljon rahaa. Kun palaverissa oli horeca-asioiden vuoro, ihmiset alkoivat selata puhelimiaan ja juttelemaan keskenään.

Arvostuksen puute kristallisoitui vuosittain alan messuilla, jossa kaiken maailman kaupparatsu-Frangenit kokivat asiakseen tytötellä ja puhua likaisia.

Minulta loppui puhti enkä halunnut enää osallistua palavereihin tai kertoa tekemisistäni, koska ketään ei tuntunut kiinnostavan. En ole yksin, vaan samassa konsernissa toimiva kollega valitteli samaa ja kertoi, että hänen edeltäjänsä ovat irtisanoutuneet niukkojen resurssien ja heikon arvostuksen vuoksi. Oli ihanaa kuulla, että joku jakoi kokemukseni ja ymmärsi.

Annoin palautetta tilanteesta sekä tiimissämme että konsernin toimitusjohtajalle. Siitä ei kuitenkaan seurannut muutosta työnkuvaani tai annettuihin resursseihin. Minulle sanottiin, että älä hermostu, älä korota ääntäsi, mutta ei tarjottu apua. Lopulta hakeuduin työterveyteen uupumuksen vuoksi. Irtisanouduin, ja kun kilpailevan yrityksen edustaja sanoi, että haluamme sinut meille töihin, aloin itkeä kiitollisuudesta, koska arvostus tuntui niin hyvältä ja kauan kaivatulta.

Tässä juttusarjassa ravintola-alalla työskentelevät kertovat nimettömänä kokemistaan tunteista työelämässä.

Julkaistu Aromissa 10/19.

Tunnetutkimuksen pioneeri, psykologi Paul Ekman luokitteli 1900-luvulla perustunteiksi ilon, hämmästyksen, surun, pelon, vastenmielisyyden ja vihan. Nämä tunteet esiintyvät kaikissa kulttuureissa, ja ne voi tunnistaa ihmisille yhteisistä kasvojenilmeistä. Tässä juttusarjassa käsitellään perustunteista iloa, surua, vihaa sekä pelkoa. Ekman täydensi tunnelistaa 1990-luvulla tunteilla, jotka ovat ihmisille yhteisiä, mutta jotka eivät välttämättä välity kasvojenilmeistä. Näistä tunteista käsitellään tässä juttusarjassa kateutta, syyllisyyttä ja häpeää.

Lue lisää tunteidensäätelystä! Katja Myllyviita: Tunne tunteesi (Duodecim, 2016).