Keittiöiden tehtäväkenttä on merkittävä: ne vastaavat osaltaan oppilasasiakkaittensa ravitsemisesta ja ravitsemuksesta. Henkilöstö tuottaa laaturuuan linjastoon tarkalla budjetilla. Huolehditaan ruoka-, tapa-, kulttuuri-, jäte- ja ateriointikasvatuksesta, jos/kun meidän opettajien silmä välttää.

Opetusneuvos Marjaana Manninen kiteyttääkin hyvin kouluruokailun haasteet:

  1. Miten saada jokainen oppilas syömään päivittäin?
  2. Miten oppilas söisi riittävästi?
  3. Miten saada ruoka tarjolle järkevään aikaan oppilaan kokonaisruokarytmin kannalta? Kenen ehdoin ruokailuajat aikataulutetaan?
  4. Miten saada riittävästi aikaa aterioinnille?
  5. Miten saada ruokailuympäristö viihtyisäksi?

Näiden julkisen sektorin haamukeittiöiden muu tehtäväkenttä on myös vaikuttava ja vaativa. On koko kuntaa koskevia ruoka-, siivous-, kuljetus- ja huoltovarmuustehtäviä. Pitää olla palveleva, tuottava, työllistävä ja kustannustehokas! Toimitaan työssäoppimispaikkoina ja kannetaan yhteiskuntavastuuta. Maailma pitää pelastaa. Mitä vielä?

Tuotantokoneisto kyllä rullaa, mutta nyansseja, vaatimuksia ja lisäpaineita tulee ruokahuoltoa ymmärtämättömiltä kuntapolitikoilta, säästökohteita etsiviltä kuntakonsulteilta ja lasten kaikkitietäviltä vanhemmilta.

Ruokahuoltopäällikön työ on eri tason kysymyksiin reagoimista, olipa teemana sitten Pikku-Lissun ekoisän vaatima uusi super-dieetti kuin pandemia- ja talousvesiongelmat. Ja kukin pitää omaa aihettaan toistaan tärkeämpänä.

Koronan jälkeisissä koulutus- ja sosiaalitehtaissa oppilas- ja opiskelijaruokaloiden merkitys vain korostuu. Ne toimivat pistäytymis-, tapaamis- ja läksyntekopaikkoina. Ne ovat joillekin pojille edelleen pikaruokaravintolan tapaisia ahmintapisteitä, jossa makaronilaatikosta selviää 30 sekunnin lapioimisella. Joillekin nuorille nämä eateriat taas ovat rentoja seurustelupaikkoja, jossa on hauskaa tiktokkailla ja jonne voi paeta kurjaa ulkosäätä.

Toivon mukaan syksyllä pääsemme taas tuttuun ja luotettavaan ympäristöön lounaalle niin, että etäily ja henkisesti niukat koti-ateriat jäävät vähemmälle. Tärkeintä on, että kouluruokala on ja pysyy terveysturvallisena kohtaamona, jossa tutut jonotus- ja pöytäkaverit sekä pöytäseurueet ovat taas kasassa ja jonne myös ”ujostelevat” opettajat, rehtorit ja muu henkilöstö tulevat.

Maskit ja kasvopleksit ovat poissa, ja nälkäiset koululaiset näkevät taas keittiöhenkilöstön ja muiden oppilaiden iloisia kasvoja. Pöydistä kuuluu naurua ja kikatusta, ja naapuripöytiin aletaan taas luoda enemmän katseita kuin kännykkään.

Julkaistu Aromissa 6/21.