Viinikonossöörin leffavinkit karanteeniin

Muistan kun Sideways ilmestyi elokuvateattereihin. Hesarin arvostelija harmitteli, että katsomossa ei voi nauttia viiniä. Mietin, että miksei muka voi, ja seuraavana sunnuntaina menimmekin jo silloisen työpaikan henkilökunnan kanssa ekskursiolle Kino Bristoliin omien pullojen ja lasien kera. Olihan siinä kielletyn hedelmän makua, ja naurussa pitelemistä, kun hiljaisessa pimeässä salissa viinipullo plopsahti auki.

Sittemmin olen koittanut saada lisää ulottuvuuksia sovittamalla sopivan virvokkeen elokuvan kyytipojaksi. Pirates of the Caribbean kakkoseen täytin taskumatin rommilla ajatellen, että aina kun he hörppäävät, hörppään minäkin. Pettymys oli suuri, kun kakkosessa otetaan ensimmäinen huikka vasta parin tunnin jälkeen. Veikkaan, että joku oli vetänyt herneen nenään ykkösosan läträämisestä.

Sideways avasi uuden uran elokuvateollisuudessa juoma-aiheisille elokuville, vaikka onhan niitä toki aikaisemminkin tehty. Menestys ja merkitys viinimarkkinoilla on ollut vain vaatimattomampaa. 

Toisen maailmansodan aikaan monilla viiniseuduilla ja suurkaupunkien arvokkaimmissa ravintoloissa viinivarastot haluttiin piilottaa lähestyvältä natsiarmeijalta. Kellareita muurattiin kiinni, kokonaisia rakennuksia räjäytettiin kellarien päälle, pulloja särjettiin usean metrin paksuisiksi esteiksi käytäville ja varmaan juotiinkin sitten loput, mitä ei voitu piilottaa. Anthony Quinnin tähdittämä Secret of Santa Vittoria vuodelta -69 kertoo yhden tällaisen tarinan Italiasta.

Ranskalainen Louis de Funes -komedia l’Aile ou la Cuisse, vapaasti suomennettuna siipi vai koipi (1976) tekee tilannekomediaa ravintolaoppaan tarkastajasta ja kulttuurieroista USA:n ja Ranskan välillä. Viinisnobbailu saa oman osuutensa.

Samat maat ovat pääosissa myös Bottle Shock -filmissä (2008), joka kertoo viihdyttävästi niin sanotun ”Judgment of Paris” -tarinan vuodelta 1976. Tuolloin maailman arvostetuimmat viiniasiantuntijat valitsivat sokkomaistelussa voittajaksi kalifornialaisen viinin, mikä oli kansallinen katastrofi Ranskassa. 

Kaikista maataloustuotteistahan viini on ehdottomasti romanttisin, niinpä muutama amerikkalaiselokuva keskittyykin siihen puoleen, vaihtelevalla menestyksellä. At Sachem farm, A walk in the clouds, Year of the comet, A good year ja A heavenly vintage esittelevät maisemia ja tunnelmia viinipalstoilla. Yksi toistuva teema on, kuinka kaikki miehet ihastuvat viinitilan tyttäreen. Se ei ole ainakaan minun kohdallani kaukana todellisuudesta, vai olenko ainut, joka viinimessuja kiertäessä on viipyillyt tietyllä pisteellä muustakin syystä kuin mielenkiintoiset rypäleet? 

Olenko ainut, joka viinimessuja kiertäessä on viipyillyt tietyllä pisteellä muustakin syystä kuin mielenkiintoiset rypäleet?" 

Cement suitcase (2013) vaikuttaa mielenkiintoiselta pienemmän budjetin filmiltä. Netflixissä on hiljattain julkaistu hilpeä Wine country (2019), josta tulee hieman Sideways mieleen, tosin tällä kertaa 50-vuotiaat naiset ovat pääosassa. Uncorked (2019) käsittelee kevyesti rasismia, Sommelier-koulutusta ja BBQ-ravintoloita.

Burgundin tunnelmiin johtaa ranskalaiset elokuvat Ce qui nous lie (2017) eli Back to Burgundy ja Premier Crus (2015), jotka keskittyvät arvoalueen sukupolven vaihdokseen. Samasta teemasta puristaa Gerard Depardieu -elokuva Saint Amour, jossa hänen esittämänsä maatilallinen lähtee poikansa kanssa kiertämään taksilla Ranskan viinitiloja etsien helmiä, keskinäistä yhteyttä ja naisia.

Babette’s Feast (1997) tuo hurjan ranskalaisen nautiskeluillallisen luterilaiselle perheelle Tanskan Jutlannissa. Illallisen aikana maiskutellaan viinejä, jotka ovat meille tuttuja vain haaveissamme.

Argentiinalainen Vino para robar (2013) kertoo arvoviinivarkaudesta. Viskin ystäville muuten skotlantilainen Angel’s share -rikostarina (2012) on parasta viihdettä. Argentiinasta tulee myös Malbec –rypäleen menestystä esittelevä Boom Varietal -dokumentti.

Napa Valleyssa on tehty jo niin paljon dokumentteja ja markkinointifilmejä, että niistä on jopa tehty jo Mockumentarykin, missä pilaillaan viinimaailman ilmiöiden kustannuksella. Monilla indie-festivaaleilla kehuttu Corked (2009) pitääkin etsiä ensitilassa käsiin.  

Dokumenttipuolella Sour grapes (2016), Barolo boys (2014) ja Somm (2012) saavat ajatukset liikkeelle. Somm-leffaan on tehty jo kaksi jatko-osaakin. Mondovino (2004) pohdiskelee globalisaatiota ja massatuotantoa, kun taas Wine the green revolution (2011) ja Wine calling (2018) avaavat natuviiniajattelua yleisölle. Blood into wine (2010) tarjoilee näkymiä Arizonan viinitilalta. Omistajana häärää Tool-yhtyeen pääjehu Maynard James Keenan, jolla on paljon mielipiteitä viinimaailmastakin.

Brittiläinen Michael Winterbottom teki vähäeleisen, välillä melankolisenkin mutta hauskan The Trip -elokuvan (2010), jossa kaksi näyttelijää kiertää Englannin maaseutua ravintoloita arvostellen. Komedia seuraa hirtehisesti enemmän heidän keskusteluja ja elämää kuin itse ravintoloita. Suosio on tuonut meille myös jatko-osat Trip in Italy ja Trip in Spain. Trip in Greece pitäisi ilmestyä tulevana kesänä.   

No niin, elokuva on katsottu ja kello lyö jo yli puolenyön. Tunnelma pääkopassa on elämän ihmeellisyyttä ja viiniä arvostava, eikä aivan vielä haluaisi mennä nukkumaan. Näissä tilanteissa ovat mielestäni musiikkielokuvat tai -dokumentit spontaanisti parhaimmillaan. Mitä mieltä, yhdet Lemmyt vielä ennen nukkumaanmenoa? 

Kirjoittaja toimii ravintola-ammattilaisena Zurichissa. Aiempina kausina hän on edustanut Helsingin ohella Kööpenhaminan, Lontoon ja Pietarin ravintoloissa.